Pitäjä oli muodoltaan pitkänomainen kaakkois-luoteissuunnassa, pituus n. 35 km Laatokan ulapan rannasta Parikkalan rajalle ja leveys vaihdellen n. 15-20 km. Pitäjän pinta-ala oli n. 537 km2.
Laatokan luoteis- ja pohjoisrannikko on Hiitolasta lähtien syvää sekä pitkänomaisten, vuonomaisten, kaakkois-luoteissuuntaisten lahtien pirstomaa. (Sama suuntaus on havaittavissa myös lähialueiden laaksoissa ja järvissä.) On syytä olettaa, että valtavilla jäämassoilla, jotka sulaessaan ovat näillä seuduilla liikkuneet juuri luoteis-kaakkoissuunnassa, on ollut oma vaikutuksensa lahtien suuntautumiseen ja maan muotoihin yleensäkin.
Kurkijoen kirkonkylään eli Lopottiin työntyy Laatokalta 12 km pituinen vuono. Suunnilleen yhtä pitkä vuono on Kurkijoen ja Hiitolan pitäjien rajalla sekä lyhyempiä lahtia Tervun kylän kohdalla ja naapuripitäjän Lumivaaran rajalla. Sieltä löytyy myös omalaatuinen n. 3 km pitkä ja paikoitellen vain 30 m leveä, jyrkkärantainen luonnonkaunis Kiiskansalmi. Ulapan rajaa reunustaa monilukuinen ja moni-ilmeinen saaristo. Tälle rannikkoseudulle ovat tyypillisiä avokalliot ja jyrkkärinteiset ns. riuttavuoret sekä niiden väliset laakeahkot loivasti kumpuilevat laaksot. Maaston vaihtelevuus ja rehevyys liittyneenä vesistön rikkaisiin muotoihin tekevät rannikkoseudun maisemista luonnonkauneudeltaan unohtumattomia.
Kallioiden välisten alanteiden maaperä on pääosaltaan jääkauden kallioperästä rapauttamaa kalkkipitoista savea, joka on oivallista viljelysmaata. Tällaisen maaperän ansiosta Kurkijoen rannikkoseutu kuuluu koko Karjalan viljavimpaan ja sen vuoksi myös varhimmin asuttuun vyöhykkeeseen.
Pitäjän luoteisosa, sisämaa eli salopuoli Karjalan radan länsi- ja luoteispuolella on Salpausselän itäpään vaikutusaluetta, jossa maasto koostuu pääosiltaan harjuaineksista ja on jääkauden sulavesivirtojen muokkaama. Sille antavat leimansa kangasmetsät, laajahkot suot sekä useat teräväselkäiset, särkiksi mainitut soraharjut. Täältä sorapohjaisesta kangasmaastosta erkanee pitkä, kapea kieleke, joka pitäjän koillisrajan tuntumassa ulottuu aina Laatokan rantaan saakka. Siellä se Vätikän kylän kohdalla päättyy laajaan hietikkomuodostelmaan, josta 30-luvulla tuli suosittu ja laajemmaltikin tunnettu Vätikän "merikylpylä".
Rantapuolen ja salopuolen välialue on vaihtelevaa, kumpuilevaa maastoa, jossa on useita melko korkeitakin mäkiä. Nämä mäet eivät kuitenkaan ole sellaisia riuttavuoria kuin rantapuolella vaan pyöreämuotoisina erittäin sopivia esim. maastohiihtoon.
Pitäjän alueella on vain pari pientä järveä. Kangasmaa-alueilla on sen sijaan useita pieniä lampia, joista eräät ovat ympäristöltään luonnonkauniita. Myös joet ovat pieniä ja saavat yleensä alkunsa vain oman pitäjän alueelta. Pitäjälle nimensä antanut Kurkijoki on vain kahden pikkujoen yhteinen noin puolen km pituinen suuosa.
Kurkijoki kuuluu seutuun, jossa sinivuokko on varsin yleinen ja runsaasti esiintyvä. Keväisin lehtoja ja mäkien rinteitä koristavat tuhannet sinivuokot antaen kiurunkannuksien kanssa väriä silmien iloksi. Kangasseutujen metsissä tavattiin 30-luvulla vielä kangasvuokkoakin, tosin runsaan keräilyn johdosta jo kovasti vähentyneenä. Valkovuokkoa on runsaammin vain pitäjän keskiosissa. Mäkitervakon kukinta-aikana loistavat mäkien laet ja aurinkoiset rinteet sinipunaisena kukkamerenä. Lounais-Suomeen sijoitetut kurkijokelaist muistavat alkukesästä aina kaiholla keltaisena kukkivia kulleroketoja, joita nykyisillä asuinsijoilla ei ollenkaan näe.
Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 Kurkijoen seutu jäi Käkisalmen läänin mukana Novgorodin ja kreikkalaiskatolisen kirkon valtapiiriin. Läänin yhdeksi hallintoalueeksi tuli Kurkijoen pokosta, joka käsitti savuja laajalta alueelta sisämaastakin. V. 1570 alkoi Ruotsin sekä Novgorodin perilliseksi tulleen Venäjän välillä sotainen jakso, jonka kuluessa Kurkijoen pokosta siirtyi Ruotsin valtaan. Jakso päättyi vihdoin Stolbovan rauhaan v. 1617, jossa Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin, Inkerinmaan ja laajat alueet Laatokan pohjoispuolelta.
Nyt alkoi Ruotsiin liitettyjen alueiden voimaperäinen luterilaistaminen, mikä aiheutti kantaväestössä laajaa tyytymättömyyttä. Ns. ruptuurisodan aikana 1600-luvun puolivälissä huomattava osa Kurkijoen väestöstä siirtyi venäläisten joukkojen mukana Venäjälle Tverin alueelle. Tilalle muutti uutta väestöä erityisesti Jääsken suunnalta.
V. 1651 kuningatar Kristiina lahjoitti Kurkijoen läänitykseksi kreivi Tuure Oxenstiernalle, joka perusti v. 1568 Kurkijoen Kirkonkylään eli Lopottiin Kronoborgin kaupungin. Tuo kaupunki oli omana aikanaan varsin merkittävä. Siellä oli 1600-luvun lopulla yli 100 porvaria ja yli 500 asukasta. Kukoistavan kaupungin hävittivät venäläiset joukot Ison vihan alussa v. 1710. Muistona Kronoborgin kaupungista on Kurkijoen vaakunassa kultakruunu.
Kurkijoen seutu jäi Venäjän valtaan jo Ison vihan alussa ja virallisesti Uudenkaupungin rauhan seurauksena v. 1721. Tämän jälkeen alkoi lahjoitusmaakausi, jonka aikana ennen vapaat talonpojat joutuivat lahjoitusmaahovien lampuodeiksi ja joutuivat tekemään ropottia hoveille. Lahjoitusmaakausi jatkui vielä senkin jälkeen, kun ns. Vanha Suomi oli liitetty Suomen Suuriruhtinaskuntaan v. 1812. Suomen valtio lunasti sitten 1860- ja 1870-luvuilla maat hoveilta, ja talonpojat saivat tilansa jälleen omikseen pitkillä maksuajoilla.
Vapaussodassa Kurkijoki jäi alun alkaen valkoisten puolelle kauas rintaman taakse. Kurkijokelaiset vapaaehtoiset osallistuivat runsaslukuisina taisteluihin Vuoksen rintamalla ja Viipurin valtaukseen. Viime sodissa vihollinen ei vallannut Kurkijokea enempää Talvi- kuin Jatkosodassakaan, joskin Elisenvaaran asemaseutu tuhoutui pahoin ilmapommituksissa ja peräytyvä vihollinen poltti kesällä 1941 suuren osan pitäjän rakennuksista.
Pitäjässä oli 37 kylää, joista muutamat suuretkaan kylät eivät olleet virallisia maarekisterikyliä. Pari näistä oli syntynyt pitäjän luoteisosaan rantakylien salopalstoille. Myöskään komea Kirkonkylä, jota myös Kauppakyläksi ja Lopotiksi kutsutiin, sekä siihen välittömästi liittyvä Uusikylä eivät olleet maarekisterikyliä, vaan kuuluivat rekisterissä Raholan ja Otsanlahden kyliin. Pinta-alaltaan suurin oli rannikolla sijaitseva Tervun kylä, jonka alueella sijaitsi aikoinaan myös Tervun lahjoitusmaahovi.
Myös Elisenvaaran kylä pitäjän salopuolella oli pinta-alaltaan suuri. Sinne syntyi tämän vuosisadan alkukymmeninä suuri rautateiden risteysasema, josta 30-luvun lopulla junat kulkivat neljään suuntaan, Viipuriin, Lappeenrantaan, Savonlinnaan ja Sortavalaan. Elisenvaara kasvoi nopeasti asukasmäärältään pitäjän ylivoimaisesti suurimmaksi kyläksi ja pitäjän toiseksi keskukseksi. Elisenvaara sai 30-luvun alussa oman papin ja v. 1938 myös oman seurakuntatalon.
Rautateiden, oppilaitosten ja liikkeenharjoittajaväen ansiosta muun kuin maatalousväen osuus Kurkijoella oli melko huomattava keskimääraisiin maatalouspitäjiin verrattuna.
Kurkijoki oli tunnettu maatalouskoulujen pitäjä. Kirkonkylässä toimi Kurkijoen maamiesopisto, joka oli maassamme toinen korkeampaa maatalousopetusta antava oppilaitos. Sen yhteydessä toimi kaksivuotinen käytännöllis-tietopuolinen karjanhoito-koulu ja yksivuotinen hevoshoitokoulu. Elisenvaarassa taas toimi kaksivuotinen käytännöllispainotteinen Elisenvaaran maanviljelyskoulu ja sen yhteydessä yksivuotinen käytännöllis-tietopuolinen karjanhoitokoulu, joka tunnettiin Itä-Karjalan tietopuolisen karjanhoitokoulun nimellä.
Näiden oppilaitosten lisäksi pitäjässä toimi v. 1927 perustettu 8 -luokkainen, yliopistoon johtava Elisenvaaran yhteiskoulu. Tämä koulu on ollut niin sitkeähenkinen, että se toimii vieläkin Elisenvaaran lukion ja Kyrön seudun yläasteen nimellä Kyrön asemaseudulla Turun ja Loimaan välillä.
Peltoviljelyn rinnalla kukoisti myös karjatalous. Suomen ensimmäisen meijerin perusti Kurkijoella Tervun hovin vuokraaja ja sittemmin omistaja, senaattori S. Gripenberg v. 1857. Se oli ns. holsteinilainen meijeri, jonka juustomestarina toimi myöhemmin mm. sveitsiläinen 0esch, tunnetun kenraalimme isä. V. 1895 perustettiin Kirkonkylään pitäjän yhteiseksi meijeriksi Kurkijoen Osuusmeijeri ja tämän vuosisadan puolella vielä pari pienempää kylämeijeriä. Ennen vuotta 1917 vietiin paljon juustoa ja voita Pietariin. Kun Karjalan radan valmistuttua Elisenvaarasta oli hyvä junayhteys Pietariin, perustettiin Elisenvaaraan Pietariin suuntautuvaa maidonvientiä varten Oy Suomen Maitokauppa-niminen yritys. Se muutti vasta v. 1938 nimensä Elisenvaaran Maitokauppa Oy:ksi.
Nautakarjan kasvatuksen ja jalostuksen ohella harjoitettiin Kurkijoella aktiivisesti myös hevoskasvatusta ja -jalostusta sekä siihen liittyen hevoskauppaa ja raviurheilua. Kurkijoki oli myös hevospitäjän maineessa.
Vuonna 1939 oli Kurkijoella tilaston mukaan 10 860 nautaa, 1 732 hevosta ja 1 723 sikaa.
Rahalaitoksia oli Kurkijoella kaksi liikepankin konttoria, yksi säästöpankki ja yhdeksän osuuskassaa. SOK-laisella Kurkijoen Osuuskaupalla oli kuusi myymälää, ja OTK-laisella Keski-Karjalan Osuusliikkeellä oli pitäjän alueella kolme myymälää. Lisäksi oli joukko yksityiskauppoja sekä erikoisliikkeitä varsinkin Lopotissa ja Elisenvaarassa.
Huomattava joukko pitäjän asukkaista hankki leipänsä rautateiden ja oppilaitosten palveluksessa. Lisäys käsin: Rantakylissä muodosti kalastus tärkeän sivuelinkeinon, ja oli siellä useita päätoimisiakin kalastajia.
Musiikin harrastusta oli tietysti myös nuorisoseurojen ulkopuolella. Oli kirkkokuoro ja useita paikallisia kuoroja, oli VPK:n torvisoittokunta ja useita muita torvisoittokuntia ja oli ainakin neljä orkesteria tai soitinyhtyettä.
Urheilua voitiin harrastaa peräti kuudessa urheiluseurassa. Näistä yksi kuului TUL:oon ja kaksi oli pieniä kyläkuntien seuroja. Naisia varten oli lisäksi kaksi naisvoimisteluseuraa.
Aatteellista yhdistystoimintaa edusti neljä työväenyhdistystä, kaksi Marttayhdiststä kyläkerhoineen, kaksi Mannerheim-liiton osastoa, kaksi maamiesseuraa sekä kaksi partiolippukuntaa. Yhdistyksiä tarvittin yleensä kaksi, toinen Kirkonkylän puolta, toinen Elisenvaaran puolta varten. Niiden välimatka 15 km. oli liian pitkä, jotta olisi voitu toimia yhdessä. Molemmat partiolippukunnat toimivat kuitenkin Elisenvaarassa, toinen oli tyttöjä, toinen poikia varten.
Vapaaehtoisella maanpuolustustyöllä oli Kurkijoen pitäjässä vankka kannatuspohja, ja se sai liikkeelle laajat harrastajajoukot. Suojeluskunta- ja Lotta Svärd-järjestoillä oli kummallakin omat paikallisosastonsa sekä Kirkonkylässä että Elisenvaarassa. Kullakin neljällä paikallisosastolla oli myös kyläosastoja pitäjän muissa kylissä. Vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön arvioidaan osallistuneen n. 10% pitäjän asukasmäärästä.
Jos lienevät Sakkolan miehet aikoinaan liikkuneet ahkerasti porsaineen Karjalan markkinapaikoilla, niin kyllä siellä viihtyivät Kurkijoen miehetkin. He ostivat ja myivät hevosia. Kurkijoella oli aikoinaan useita parissikkasukuja, joiden miehet kävivät varsin mittavaa hevoskauppaa, ostivat hevosia Sisä-Suomesta saakka ja veivät niitä Pietariin. Rajan sulkeuduttua hevoskauppa hiljeni kotimaan markkinoita vastaavaksi.
Hevoskaupan liitännäiseksi oli Kurkijoella syntynyt kaksi kotiteollisuustuotetta, joilla myös käytiin laajaa kauppaa aina Pietaria myöten. Ne olivat hevospiiska ja vemmel. Piiskoja on Kurkijoella tiettävästi valmistettu kaupaksi jo satota vuosia. Valmistus oli keskittynyt lähinnä rantapuolen kyliin. Parhaina vuosina, ennenkuin piiskojen käyttöä ruvettiin vieroksumaan, toimitettiin Kurkijoelta markkinoille 30 000-40 000 piiskaa. Turhaan ei ole sanottu kurkijokelaisen syntyneen piiska kainalossa.
Vempeleiden valmistus alkoi Kurkijoella laajemmassa mitassa vasta 1800-luvun alkupuolella. Valmistajia eli "vääryyden tekijöitä" oli eniten pitäjän keskiosan kylissä. Vempeleiden tuotanto oli suurimmillaan 1880-luvulla n. 80 000 kpl vuodessa. Vaikka Kurkijoelta toimitettiin markkinoille runsaasti muitakin kotiteollisuustuotteita, kuten puuastioita, vokkeja, rekiä, kärryjä ja veneitä sekä naisten käsitöitä, tunnettiin piiska ja vemmel nimenomaan kurkijokelaisina tuotteina.
Eräs Kurkijoen erikoispiirre löytyy hengellisen kulttuurin alueelta. Kurkijoen luterilainen seurakunta oli tunnettu virrenveisuustaan ja oli siinä asiassa tien näyttäjä ainakin koko Keski-Karjalan alueella. Tämä harrastus ja taito liittyi yksikielisen virsikanteleen soittotaitoon, joka oli yleistä Kurkijoella. Sitä opetettiin jo ennen kansakoulujen tuloa kiertokouluissa ja pyhäkouluissa, ja pyhäkouluille jaettiin seurakunnan puolesta virsikanteleita ja nuotteja uusien virsien opettelemista varten. Neliviikkoisessa rippikoulussa oli pakollisena aineena virsikanteleen soitto. Jokaisen piti oppia soittamaan, vaikkapa vain koneellisesti, ainakin kaksi virttä. Kirkkolaulua kehittivät sellaiset pätevät ja innokkaat musiikkimiehet kuin kanttori Niklas Vallenius (prof. Tapani Valstan isoisä) ja kanttoriurkuri Siilas Palmu. Heitä tuki aktiivisesti seurakunnan pitkäaikainen kirkkoherra, rovasti Gustav Arokallio. Siilas Palmun aikana 1910-luvulla saattoi seurakunta jopa veisata jumalanpalvaluksessa virsiä 4-äänisesti. Täydellä syyllä onkin Kurkijoki-Seura ottanut pöytäviirinsä tunnuskuvaksi virsikanteleen.
Aikajärjestyksessä edeten nousee kuitenkin ensimmäisenä esiin maakauppiaan ja myöhemmän kauppaneuvoksen Jaakko Häklin nimi. Hän oli sen kuuluisan viipurilaisen toiminimen Häkli, Lallukka ja kump:n osakas ja oli myös talonpoikaissäädyn edustajana säätyvaltiopäivillä.
Siilas Palmu oli paitsi ansioitunut musiikkimies myös suuri isänmaanystävä, itsenäisyysmies ja jääkärivärväri, joka joutui Spalernajan vankilaan ja kuoli pian vapauduttuaan ennenaikaisesti vankilarasitusten heikentämänä.
Gustav Arokallio oli paitsi väkevä kirkonmies myös monitoiminen talousmies ja pitäjän olojen kehittäjä, mm. Kurkijoen Osuusmeijerin perustaja. Rovasti Arokallio oli sekä valtiopäivämiehenä säätyvaltiopäivillä että kansanedustajana vuosina 1906-19.
Kaapro Huittinen oli pitäjän maanviljelijäväestön monipuolinen luottomies. Hän oli pitkäaikainen kansanedustaja ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja sekä monin tavoin ansioitunut osuustoimintamies.
Rovasti Toivo Immonen lähti isona miehena opintielle, valmistui papiksi 31-vuotiaana ja toimi viimeksi Vihdin kirkkoherrana. Hän oli ahkera tutkija ja kirjoittaja ja on kirjoittanut mm. Kurkijoen kihlakunnan historian II osan, joka käsittää Ruotsin vallan ajan 1570-1710.
Tri Veli Räsänen oli ammattipiireissä suuresti arvostettu jäkälätieteilijä sekä pätevä Kurkijoen luonnon, kasviston ja eläimistön tutkija ja tuntija.
Maisteri Pekka Kyytinen kiersi 1920- ja 30-luvuilla ahkerasti Kurkijoen pitäjää valokuvaten vanhoja rakennuksia sekä ennen kaikkea ihmisiä heidän perinteisissä töissään ja askareissaan. Hänen harrastustaan ei silloin osattu arvostaa, mutta näin syntyi laaja ja ainutlaatuisen arvokas historiallis-kansantieteellinen kuvakokoelma. Pekka Kyytinen on myös julkaissut kuvateoksen Karjalasta.
Prof. Tauno Äikää, erittäin arvostettu urkutaiteilija ja pianisti, on tätä nykyä varmaankin tunnetuin kurkijokelainen. Hän on toiminut viimeksi Johanneksen seurakunnan urkurina, konsertoinut laajalti myös ulkomailla ja jatkaa vielä eläkepäivinäänkin konsertointejaan ja säestystehtäviä.
Tri Rainar Hakulinen, juuri äskettäin kuollut, oli tri Räsäsen innoittama jäkäläntutkimuksen merkittävä kehittäjä. Opettajan toimensa ohella hän on kirjoittanut kolme Kurkijokea käsittelevää teosta sekä Elisenvaaran yhteiskoulun historiikin.
Kenraaliluutnantti Lauri Koho tuli maassamme tunnetuksi toimiessaan ensin Suomen YK-edustuston sotilaallisena neuvonantajana ja sitten 12 vuotta YK:n palveluksessa New Yorkissa ja rauhanturvatehtävissä Lähi-idässä. Eläkkeelle hän siirtyi Lounais-Suomen sotilasläänin komentajan tehtävästä.